The road to Hell (part 2)

Tämä on tehty Englannin tuntia varten ja on siis ensimmäinen englanniksi kirjoitettu tarina, joten se ei ole parhaimpia teoksiani. Kerronta on tönkköä ja tarina itsessään on hyvin pieni, sillä meille määrättiin sanamäärä, mitä ei saanut ylittää paljon! Nauttikaa kumminkin parhaanne mukaan ja kommenttia saa laittaa ja pitääkin, jos on jotain sanottavaa!! (:

***

”Was anyone hurt?” I asked at the same time, when my girlfriend changed her clothes. She was going out with her friends to celebrate her birthday. She turned and looked at me very sadly. ”Yes, my dear, we should talk about it, so can you please sit down”, she said and looked at her nails. I sat down and she told me that Sofia, my ex-girlfriend, had committed suicide in Tuuskavuori. At first I didn’t realize what Janina had said, but when I realized it, it was all gone. Janina hugged me and I tried to understand what had happened.

Me and Sofia divorced one and a half years ago. I left her alone, even though I promised to support her and now she's dead? How is that even possible? After all she was dating with Peter and was really happy with him! Why didn’t Sofia tell me that she isn’t feeling very well and why she didn’t ask help?

Janina didn’t want to leave me alone but I said I’m feeling good, and that she should go out to have fun. After all, it was her birthday! It took a couple of minutes and Janina went to celebrate with her friends. I was left alone to sit in my room and looked around and then I remembered a necklace that I got Sofia, when we had been together almost two years.

I put the necklace to my neck, it was a clef, and I went to put on outdoor clothes. It was September 5. day and the autumn wind was brisk and it made  the weather freezing cold. I walked around until I arrived at the Sofia’s tomb. I looked a while, but in the end I burst into tears and knelt in front of the grave, whispering, "Please forgive me".

***

Tie Helvettiin..

Katson lattialle ja näen monesti rypistetyn kirjeen lojuvan muiden tavaroiden joukossa. Nostan sen, suoristan ja alan selailla sitä sana sanalta. ”Kuinka monta kertaa olenkaan lukenut tämän roskan, mutta silti se vaikuttaa samalla tavalla”, ajattelen samalla, kun katselen ympärilleni. Huoneeni on sekasorron valtaama kaatopaikka, jonne käperryn koulupäivän jälkeen. En jaksa, siivota enkä kyllä mitään muutakaan.

Katson koulupöydälläni makaavaa kirjekuorta, jossa lukee isolla kirjoitettuna ”rakkaalle”, mitä sekin sitten tarkoittaa! Otan kirjekuoren käteeni ja olen repimässä sen palasiksi, mutta päädynkin itkemään lattialle. ”Miksi sinä et voinut vain rakastaa minua? Mitä tein väärin? Minä en jaksa”, mietin kai ääneen ja pyyhin kyyneliä. Tuntuu kuin seinät tulisivat lähemmäksi, sortuisivat päälleni ja minä jäisin sinne alle, mutta todellisuudessa alan muistaa sen, kun Matias tuli luokseni ja halusi jutella.

***

Istun koulun käytävällä ja juttelen ystävieni kanssa; toisella korvalla kuuntelen musiikkia ja mietin, mitä tekisin Matiaksen kanssa illalla. Meidän olisi tarkoitus juhlia kuukausipäiväämme ja viettää se tuttuun tapaan hänen luonaan.

Ennen kuin kellot soivat ja käskevät ihmisiä kävelemään oppitunneille, Matias tulee luokseni ja pyytää minua sivuun sanoen asian olevan tärkeää. Hypin hänen luokseen, tunnen, kuinka sydämeni pomppii innosta ja perhoset lentävät mahassani kuin olisimme menossa treffeille ensimmäistä kertaa.

”Meille ei tänään pääse. Minun pitää mennä vahtimaan sisaruksiani, enkä saa olla kenenkään kanssa”, Matias sanoo vilkuillen jatkuvasti ympärilleen. Katson häntä silmiin ja tuntuu, etten ymmärrä, mitä hän juuri sanoi. Matias sanoo jotain ja lähtee kävelemään toiseen suuntaan, oppitunnille.

Kun saavuin kotiin tuona päivänä, minua odotti kirje sänkyni päällä ja ylisuojeleva äiti, joka hengitti niskaani kuin jokin takiainen. Lukittauduin huoneeseeni, menin sängylle ja avasin kirjeen: ” Rakas Sofia, tiedän, että olen todella raukka, kun en sanonut tätä kasvotusten, mutten halunnut loukata sinua. Tämä ei toimi, minulla on toinen. Sinun Matiaksesi.” En muista mitään sen jälkeen, pimeää aikaa, sanovat lääkärit ja terapeuttini.

***

Katson sänkyni viereen, jossa makaa kaunis valkoinen purkki. Otan kaksi pilleriä, juon vettä ja mietin, kuinka monta erilaista diagnoosia minustakin on saatu. Mutta masennus voitti, muut diagnoosit unohdettiin ja minulle tuotiin purkki piristävää, joka auttaa vain hetkellisesti, mutta todellisuudessa tiedän, etteivät lääkkeet auta. Se on vain illuusiota, joka lääkkeen vaikutuksen heikentyessä katoaa ja todellisuus tulee esiin voimakkaammin ja satuttaa aina vain enemmän.

***

Minusta sinun pitäisi muuttaa kotoasi pois”, terapeuttini sanoo sinä kyseisenä päivänä, kun erostamme on vuosi, ”ei tietenkään omilleen, vaan sairaalaan, jossa sinut voitaisiin tutkia ja parantaa.” Katson häntä muutaman minuutin, mutta käännän katseeni ikkunaan, josta näkee autioon leikkipuiston ja kuolleet kasvit. Huokaisen ja mietin, kuinka haluaisin vain lähteä juoksemaan ja pysähtyä vasta, kun olisin toisella puolella maailmaa. ”Olemme puhuneet asiasta äitisi kanssa tästä, ja hänkin on sitä mieltä, että se voisi olla sinulle hyväksi. Hän on nimittäin huolestunut ja toivoo parastasi!”

Muistan edelleen, kuinka siinä pienessä huoneessa haisi puhdistusaine ja se oli niin valkea, ja pieni! Välillä mietin, miten mahduimme istumaan siellä monta tuntia pelkästään jutellen. Se huone saa edelleen mahani sekaisin. Vihasin terapeuttini ilmettä, kun hän kuunteli ajatuksiani ja sanoi, etten pystyisi enää asumaan kotonani.

***

Makaan huoneeni lattialla ja pitelen Matiaksen antamaa nallea kädessäni. Halaan sitä kovaa ja mietin, kunpa hän olisi nyt vierelläni ja tukisi minua, niin kuin lupasi erottuamme. ”Missä olet? Missä olit, kun jätit minut kirjeellä? Miksi en voi unohtaa sinua ja jatkaa elämääni? Mikä sinussa on muka niin ihanaa, etten voi unohtaa sinua?”, mietin samalla, kun puen päällystakkia ja kenkiäni. En edes jaksa ottaa avaimia, sillä tiedän jo, etten enää palaa.

Kävelen ulkona ja katselen kevään ensikukkia, samalla kun tallustelen kylmissäni suoraan Matiaksen ja minun kohtaamispaikalle, Tuuskavuorelle. Katselen maisemia, jotka ovat sanoinkuvaamattomia , pelottavia. ”Täältä näen koko kaupungin”, totean samalla, kun etsin taskustani kirjettä, joka viiltää sormeeni haavan, ja päästin siitä irti. Samalla kun se leijailee kalliolta alas, minä liukastun ja saan rauhani.

”Olen vapaa, enää en kävele täällä. Löysin rauhani ja lopullisen tyyssijan.”


^
ei kovin iloinen ja joulunen, mutta tuo on yksi vanhoista teksteistä, joka on minulle henkilökohtasesti edelleen hyvin rankka teksi. Voi olla, hyvin mahdollista, ettei se ole täysin oikeinkirjoitettu, mutta parhaani tein ja se saakoon riittää.. Yrittäkää lukea ilman virheiden ettimistä! (:

Jotain pientä ja suurta..

En ole pitkään aikaan kirjoitellut, mutta nyt loman aikana olen harkinnut sen jatkamista. Päivät menee hitaasti ja päässäni on monta hyvää tarinaa suunniteltuna. Kunpa vain saisin itseni nyt kirjoittamis tuulelle.

Tosiaan, aloitinpas uuden blogin, jonne kirjoittelen vain tarinoita. Muutama minulla on jo valmiina, mutten vielä ehtinyt niitä koneelle siirtämään (ne on siis käsin kirjoitettu). Enkä ala säännöllisesti päivittelemään tätä, vaan kirjoittelen silloin kun jaksan ja haluan. Enkä ole kirjoittamassa mitään romaaneja, vaan jotain päässäni liikkuvaa hömpötystä.

Suosittelen nyt jo kaikkia arvostelijoita etsimään uuden sivun, sillä en kirjoita täydellisesti ja tarinani voivat olla kliseisiä, mutta ne ovat minun ja olen niistä ylpeä! Nyt laitan loput asetuksista kuntoon ja jatkan joku toinen päivä.

HYVÄÄ JOULUA JA TULEVAA UUTTA VUOTTA!! :3